Kerron vähän meidän kuulumisia tähän alkuun. Meille tosiaan tuli tämä Lulu ensikotihoitoon ja Lulun kanssa menee hienosti. Lulu rakastaa tutustumisen jälkeen kaikkia ihmisiä, on todella avoin ja rauhallinen. Ainoa "tenkkapoo" tuli Lulun suhtautumisessa toisiin kissoihin, mutta nämä mun kollit on kyllä niin hyviä "kissankesyttäjiä" että kissakammoinen Lulu tottui nopeasti muiden kissojen rinnalla elämiseen. Lulu hakeutuu kyllä ihmisen läheisyyteen, muiden kissojen läheisyydestä ei välitä, mutta he kyllä pystyvät nykyään syömään vierekkäin ja nukkumaan samalla sohvalla.
Lulu on nyt saamassa uuden kodin helmikuussa ja olen siitä todella iloinen. Lulun uusi "äippä" on myös rauhallinen ja sosiaalinen joten uskon että he sopivat toisilleen juuri niin hyvin kuin mahdollista :)
Nyt kun kaikki ensikotikissat on saatu turvallisesti uuteen kotiin, voin sitten harkita ottavani uuden jäsenen meidän uuteen laumaan ja ensikotitoiminta menee uuden kissan kotiuttamisen ajaksi jäähylle. Olen kuitenkin todella ylpeä itsestäni ja tekemästäni työstä kaikkien viiden ensikotikissan kanssa. Kiitos vielä kaikille minua tukeneille, kissan uusille omistajille ym. jotka ovat taakkaani helpottaneet. Tuskin tulen silti ensikotitoimintaa koskaan lopettamaan, eli älkää nyt vaan sitä pelätkö!
Sitten siihen asiaan mistä halusin kirjoittaa.
Nyt tuli vastaan ensimmäinen vaikea ensikotikissan luovuttaminen uuteen kotiin. Naava on nimittäin alkanut todella uskaliaaksi ja sosiaaliseksi. Naava on alkanut liikuskelemaan asunnossa muuttomme jälkeen ja ottaa selkeää kontaktia. Meidän kolilauman pääjehu Nobu, kuitenkin jotenkin rasittaa Naavaa, sillä näävä käy vähän väliä härkkimässä Nobua ja saa tappelun aikaiseksi. Tälläinen tappeleminen ja välien tulehduttaminen ei tee hyvää Naavan sosialisoitumiselle, joten päätin että Naava on saata uuteen kotiin pian.
Sain kuin sainkin Naavalle parhaan mahdollisen kodin samasta perheetä kuin minne Noa (nykyään Moore) meni muutama kuukausi sitten.Olen tietysti todella onnellinen, sillä Naavan otti perhe johon todella luotan ja joista tiedän että he osaavat aran kissan kanssa toimia.
Hämmästyin vain itse todella paljon voimakasta tunnettani Naavan jatetyäni sillä aikaisempien luovutettavien kissojen kohdalla olen ollut vain hetken hiukan haikealla mielellä, mutta se olo on väistynyt melkein heti sillä olen ollut niin myötäonnellinen siitä että kissa saa hyvän kodin ja perhe saa mitä ihanimman kissan. Yleensäkin (hoito)kissasta luopuminen ei ole minulle vaikeaa, kun tiedän että se on kissalle paras vaihtoehto ja että saan sen kautta auttaa uusia hädässä olevia kissoja.
Naava kuitenkin on mulle jotenkin todella läheinen. En kuitenkaan ajatellut sen luovuttamisen olevan mitenkään vaikeaa, ainakaan NÄIN vaikeaa, ennenkuin kurvasimme uuden kodin pihasta autolla pois. Tuntui samalta kuin rakkaan kissan lopettamisen jälkeen, en pysty lopettamaan itkemistä millän. Vaikka tiedän että saan mennä katsomaan Naavaa niin paljon kuin tahdon ja tiedän että sillä on paras mahdollinen koti. Naava vaan jotenkin...on niin oma persoonansa. Tutstuin Naavaan todella hyvin ja Naavan kanssa oli helppo olla, vaikka ei antanutkaan koskea itseensä. Sellanen kissa johon ei ole fyysistä kosketusta mutta henkinen kosketus on todella voimakas.
Noh, jokaiselta kissalta oppii jotakin ja se on tärkeintä. Naavalta opin sen, ettei kissan tarvitse olla jatkuvasti sylissä tai edes näkyvillä että siihen voi kiintyä lujastikkin.
Luopuminen on kuitenkin osa elämää ja se tulee jokaisen rakkauden kohdalla vastaan, joskus luopumisella osoitetaan myös rakkautta. Nyt pitää vaan antaa itselle lupa olla hetken aikaa surullinen ja sitten vaan kohti uusia seikkailuja! Naava en kuitenkaan unohda, ihanaa astiakaappimörköäni :3
"kiitos
kun olit totta hetken
nyt mun täytyy tästä jatkaa
vierelläni teet loppuretken
vaikka se ois kuvitelmaa"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti